Historiaa
Historiakatsauksen lähdeaineistona on Sirkka Koivusen vuonna 1987 toimittama yhdistyksen historia ”Alkkuu oli vikruttist peltto”.
Maarian alue oli kivikautisen ja esihistoriallisen Suomen keskus
Maarian seutu on ollut asuttu jo kivikaudella noin 3300 – 3000 eKr. Ensimmäiset asukkaat olivat kalastajia ja riistanpyytäjiä. Vähäjoen nykylaakso oli merenlahtena, joka pisti syvälle Paattisiin. Lahdesta kohosi yksittäisiä kallioluotoja, esim. nykyinen Linnasmäki ja Valkeisvuori. Nunnavuori oli rantakallio.
Meren rantaviiva nousi jatkuvasti ja kivikauden loppuun 1500 – 1000 eKr. asutus oli pysynyt kalastaja-asteella, vakituisia asuntoja ei ollut. Maarian rannat olivat tiheään kansoitettu. Riistaa ja kalaa oli riittävästi, vihollisia vähän.
Pronssikaudella 1200 – 500 eKr. solmittiin ensimmäiset suhteet ulkomaalaisiin. Ruotsin kauppiaat ulottivat purjehduksensa Aurajoen suulle ja tutustuttivat paikalliset asukkaat uusiin metalleihin: kupariin ja pronssiin. Pronssikaudella maanviljelys ja karjanhoito alkoivat kehittyä. Alkoi myös paikallaan pysyvä asutus.
Ajanlaskumme alun aikoihin arvellaan Maariaan lopullisesti asuttaneen väestön tulleen etelästä, Suomenlahden toiselta puolen Virosta. Kehittyneemmästä etelästä tulleet siirtolaiset toivat tuomisinaan oikean talonpoikaisen asutuksen ja maanviljelyn.
Rannikon ensimmäiset asukkaat olivat ruotsalaisten pelossa muuttaneet sisämaahan, heistä ei ollut torjumaan tulokkaita.
Turun seudun merkitys kasvaa
Maarian kivikirkko rakennettiin 1300-luvulla.
1500-luvulle tultaessa Turku oli siirtynyt Suomen uudeksi varsinaiseksi keskukseksi. Maaria oli kuitenkin vielä merkittävä naapuri. Varsinkin Maarian seurakunta ja sen useat Suomen henkiseen kehitykseen vaikuttaneet kirkkoherrat ja kappalaiset ovat yhä Suomen historian merkkimiehiä. Mikael Agricola oli Maariassa kirkkoherrana vuosina 1540-1557.
Turun talouselämän alkaessa 1800-luvun lopulla voimakkaasti kohentua aikaan sai se tilattoman väestön laajan muuttoliikkeen ympäröivältä maaseudulta kaupunkia kohti. Kaupunki ei kuitenkaan kyennyt tarjoamaan asuntoja sille suurelle joukolle, joka päivittäin vaelsi kaupunkiin. Oli etsittävä asuinpaikkaa kaupungin ulkopuolelta. Alkoi muodostua esikaupunkiasutusta. Turkuun tuli ensin Raunistula, Nummenmäki ja muutama vähäisempi alue.
Sotien tuoma murroskausi
Vaikka Raunistula jo varhaisessa vaiheessa liittyi Turkuun ja sai kaupunkimaisia piirteitä, sen naapurina sijaitseva Kaerlan kylä eli vielä maalaismaista, pysähtynyttä elämää. Sen alueen, mikä tänään tunnetaan Takakirveen asuntoalueena, jakoivat Kaerlan suurimmat maanomistajat, Mulli, Kirves, Taskula ja Virusmäki.
Kun talvisota päättyi 13.3.1940 merkitsi se myös kokonaan uudenlaisen asutustoiminnan aloittamista. Tilat alkoivat myydä tontteja ja rintamamiehet alkoivat saada lainoja talojen rakentamiseen. Kaerla sai asemakaavan vuonna 1948.
Rakentamisen aika
Ensimmäiset rakennukset kohosivat ”takamaalle” 1940-luvun alkupuolella. Alueelle ei luonnollisestikaan ollut tietä. Virusmäen tie jäi Kirveen talon taakse. Toiselta suunnalta alueelle tultaessa tietä riitti ns. Laurenin mäelle asti. Katuvaloja ei myöskään ollut alkuaikoina.
Yhdistys perustetaan
Takakirveen omakotiyhdistys perustettiin 22.5.1947 nimellä Laihasmäen ja Lähiympäristön omakotiyhdistys. Perustava kokous pidettiin Laihasmäen kylässä H. Laurenin talossa.
Yhdistyksen ensimmäinen puheenjohtaja Vilho Kulmala muistelee yhdistyksen syntyvaiheita: ”Kun tontin oli Takakirveeltä eli Kirveen tilan takamailta saanut, jokainen alkoi monttuaan kaivaa omin nokkinensa. Mutta kaikenlaisten lupien ja vaatimuksien hommaaminen oli hankalaa. Alkuun asukkaat kokoontuivat vain miettimään asioita, tavallaan tunnustelemaan tilannetta. Tästä se ajatus yhdistyksen perustamisesta syntyi. Se syntyi ihan olosuhteiden pakosta; yhteisvoimin yhdistyksen kautta oli helpompi asioida virastojen ja vastaavien laitosten kanssa.”
Alueelle piti saada tiet
Seuraava kokous pidettiin 12.6.1947, taas H. Laurenin kotona. Kokouksessa todettiin mm. alueen heikot tieolot ja niin yhdistyksen toimialueen tieasioita ajamaan valittiin kolmihenkinen toimikunta, johon kuuluivat V. Kulmala, R. Korpioksa ja A. Palmroos.
Vasta vuonna 1950 valtio rakensi alueen ensimmäisen tien, Valkeisvuorentien Kirveen tilan pellolle. Viisikymmenluvun alussa valmistuivat Pulmussuontie, Parrantie, Punomontie, Suolakankareentie, Suovantie ja osa Ruskontiestä.
Seuraaviksi valmistuivat Koukkukankareentie, Rieskalähteentie, Tammispaltantie ja jälleen kerran osa Ruskontiestä. Tietyöt, kuten muukin kunnallistekniikka oli aikakautensa työllistämistöitä, sen tähden ne valmistuivat nykäyksittäin. Ruskontietä ja Tammispaltantietä rakennettiinkin monessa jaksossa.
Viemäröinti kuntoon
Ensimmäiset pöytäkirjamerkinnät viemäröintikysymyksistä ovat vuodelta 1951. Kaupunki lupasi laittaa pääviemärin ja ottaa 40 % osaa asukkaiden viemäreiden sivuhaaroihin.
Vuoden 1952 toukokuussa Turun Sanomat kirjoittaa Takakirveen viemäröinnistä seuraavasti: ”Takakirveen alueella tehtävän viemäröinnin työjärjestyksen määrää veden juoksusuunta; liikkeelle on lähdettävä alhaalta päin ja ne onnettomat, jotka asuvat latvapäässä jäävät pakosta viimeiseksi.” Työ alkoi Markulantiestä ja jatkui siitä edelleen Suovantielle. Maaliskuussa 1952 työssä oli 172 miestä ja viisi autoa, huhtikuussa 234 miestä ja yhdeksän autoa kun taas toukokuuhun tultaessa miesten lukumäärä laski 103:een, autoja oli yhä yhdeksän.
Viemäröinti kesti vuosia. Vuonna 1958 valmistui kokoojaviemäri Satakunnantieltä Markulantien ja Ruskontien risteykseen, Kaerlan kokoojaviemärin jatko oli valmis vuonna 1964 ja Kaerlantien viemäri, Leipäläntien ja Paltantien sadevesiviemäri vuonna 1967.
Sähköstä ja muuntajista
Alueella oli aluksi yksi muuntaja ja sähkövirta tuli Lounais-Suomen Sähkö Oy:ltä. Lisääntyvä asutus ja noussut sähköntarve ei tullut tyydytetyksi näillä konsteilla. Aarne Hellsten muistelee, että iltaisin rupesi lampun valo himmenemään sitä mukaa mitä useampi perhe väänsi sähkönappulasta. Sähkökojeiden, kuten esim. sähkölieden käyttöä ei voitu sallia.
Sähkönsaantia koetettiin parantaa, mutta aikaa siihenkin kului. Vuonna 1955 saatiin kaupungilta kaksi tolppamuuntajaa ja kaikille halukkaille mahdollisuus saada taloussähköä. Kun kaupunki vielä veti alueelle vahvemmat sähköjohdot, niin jo rupesivat perunakattilat porisemaan takakirvesläisten uusilla sähköhelloilla.
Linja-autoliikenne
Ensimmäiset linja-autot kulkivat kaupungista vain Laureninmäelle, sieltä oli käveltävä asuinalueelle. Vuodesta 1950 alkoi säännöllinen linja-autoliikenne Takakirveelle. Kun kaupungin vuorot alkoivat liikennöidä Kärsämäkeen, siirtyi yksityinen liikennöitsijä ajamaan vuoroa Puistomäki – Takakirves. Reitti kulki Pulmussuontietä pohjoiseen, ensiksi Loukkaantien kulmaan, sitten linjaa jatkettiin Kaerlantien kulmaan ja vuodesta 1954 Rientolan urheilutalon kulmalle. 1960-luvulla ruvettiin liikennöimään linjaa 18, Runosmäki – Liisantie.
Muita parannuskohteita
Alueelle saatiin kaksi yleisöpuhelinta 1950-luvulla.
Yhdistys toimi aktiivisesti urheilu- ja leikkikenttien saamiseksi toimialueelleen. Jukolanpuistoon saatiin urheilukenttä, joka oli talvisin luistinratana ja Ruskonpuiston urheilukenttä, joka toimi samalla lailla.
Pallivahan koulun rakentaminen on myös yksi yhdistyksen saavutuksista. Aluksi Takakirveen lapset kävivät kouluaan joko Kärsämäessä tai Raunistulassa.
Vuosikymmenet kuluvat
Yhdistyksen jäsenmaksu on aina ollut kohtuullinen. Alkuaikoina varoja hankittiin hankkimalla ja vuokraamalla jäsenille puutarhajyrsintä. Sen jatkuva huoltaminen tuli kuitenkin liian kalliiksi ja se myytiin. Tuottavinta yhdistykselle oli lehtitilaustyöt. Yrjö Vallin oli pitkäaikainen lehtiasiamies; hän keräsi alueelta lehtitilauksia ja siitä koituneet tulot hän antoi omakotiyhdistykselle.
Jossakin vaiheessa yhdistys havitteli omia kokoustiloja, mutta päätyi kuitenkin käyttämään Rientolaa. 1980-luvulla käytettiin TPK:n kokoustilaa Rauhankadulla. Sen jälkeen on käytetty mm. Impivaaran uimahallia, Pallivahan seurakuntataloa ja Impivaaran tennishallia.
Alkutoiminnasta asti myös yhteiset illanvietot, joulujuhlat, teatteri-illat ja vastaavat huvitilaisuudet ovat kuuluneet kiinteästi yhdistyksen toimintaan.
1950-luvulla yhdistys teki hankintasopimuksia eri liikkeiden kanssa ja jäsenet saattoivat hankkia tavaraa alennettuun hintaan.
Naistoimikunta perustettiin 2.10.1962 Rientolassa.
1960-luvulla varsinkin Riitasuontien asukkaille ilmaantui uusi harmi. Laatu-Auto Oy:n huoltokorjaamossa autoja kokeiltiin ja trimmattiin kyseisellä tiellä. Usein testaajat hurjastelivat jopa 100 km:n tuntinopeudella, joskus taas tekivät äkkipysähdyksiä, jotka saattoivat varsinkin lapset ja muutkin kadun asukkaat suureen vaaraan. Yhdistyksen kautta pyydettiin maistraattia tutkimaan asiaa ja määräämään tielle toivotun 30 km/h –nopeuden kumpaankin suuntaan.
Entinen nimi Laihasmäen ja Lähiympäristön Omakotiyhdistys ry ei enää ollut ajankohtainen, koska asutuksen painopiste oli siirtynyt Laihasmäeltä Takakirveelle. Nimenmuutos Takakirveen Omakotiyhdistykseksi rekisteröitiin virallisesti 17.6.1970.
Naistoimikunta oli ollut melko passiivinen. Vuoden 1970 aikana se aktivoitui lähinnä rouva Matilda Mainialan ansiosta. Hän aloitti naistoimikunnan järjestämät matkat. Usein linja-autolla tehtiin noin viikon kestäviä matkoja Itä-Suomessa, Pohjois-Suomesta Norjaan, sieltä Ruotsin kautta takaisin jne.
Liikenteeseen liittyvä iso harmi syntyi alueen halki kulkevan liikenteen lisääntymisestä vuosien mittaan ja uusien asuinalueiden noustessa Runosmäkeen, Kiikkuun ja Pallin alueelle. Kaikille ei riittänyt Ruskontie (nykyinen Tampereen valtatie), vaan varsinkin ruuhka-aikoina käytettiin Riitasuontie – Viertolantie väliä. Eikä liikenne rajoittunut suinkaan pelkkiin kerrostaloasukkaisiin, vaan joukossa oli myös raskaassa lastissa olevia rekkoja, jotka olivat oivaltaneet itselleen helpon ja joutuisan reitin. Ensiksi anottiin painorajoitusta raskaan liikenteen estämiseksi Rajoitus tuli jättäen vapaan ajo-oikeuden mainitut tiet yhdistävälle Jukolantien ja Toukolantien väliselle osuudelle. Monet kuorma-autot välttivät kieltomerkit kiertämällä Impivaarantien tai Seunalantien kautta.
Kuorma-autojen läpiajokiellot saatiin syksyllä 1974 mutta merkeistä huolimatta liikenne jatkui. Liikennettä tarkkailtiin ja läpi ajoi yli 500 autoa tunnissa, näistä kuusi-seitsemän kuorma-autoja. Taloissa putoilivat tavarat hyllyiltä ja asukkaiden piti peruuttaa autonsa kadulle avustajan vahtiessa vapaata väliä. Rakennuksissa alkoi esiintyä halkeamia tärinän seurauksena.
Vakiintunut vaihe
Yhdistyksellä on pitkään ollut vakiintunut aika, perusasiat on järjestetty, melkeinpä taisteltu, alkuvuosina. Toiminta on paljolti ollut yhdistyksen ja erityisesti sen naisjaoston järjestämää virkistystoimintaa. Suurempia asioita ovat olleet ympäristöön tehdyt muutospyrkimykset. Impivaaran tennishallin holtiton laajeneminen pystyttiin suitsimaan. Samoin yhdistys avusti asukkaita VW-auton parkkipaikan rakentamisen estämisessä Seunalanpuistoon. Myös alueen kaduilla hurjasteluun ollaan puututtu ja saatu toivottuja rajoituksia.